Kalastajakylää ja kleftikoa

Torstaiaamu valkeni kirkkaana ja pilvettömänä mutta kovasti paljon viileämpänä kuin edelliset päivät. Lahjomaton lämpömittarini näytti varjossa +21 astetta ja tuuli teki kelistä hiukan viileän tuntuisen iholla.

Aamutoimien jälkeen pakkasin reppuni ja valmistauduin aamutankkaukselle lähtöön. Ennen hotellista lähtöäni törmäsin kuitenkin siihen suomalaiseen tyttöön joka asuu vastapäisessä huoneessa. Hän oli juuri testaamassa ovensa lukon toimivuutta kun astuin ulos omasta huoneestani.

Juttelimme hetken. Hän ei ollut lukenut blogiani, vaan löytänyt hotellin muun sivuston kautta. Tyttö oli ensimmäistä kertaa Paroksella ja kyseli kovasti suosituksia ja vinkkejä. Kerroin sen minkä tiesin ja annoin muutaman ravintolasuosituksen.

Juttutuokion jälkeen lähdin suunnistamaan kohti Marina Cafe kahvilaa. Tilasin frappen ja tonnikala-tomaatti toastin. Pidin yhteyksiä suomeen ja kirjoitin edellisen päivän tapahtumista.

 

 

 

Tämän päivän ohjelmassa oli käynti Naoussassa. Naoussa on pieni kalastajakylä 8 kilometriä Parikiasta. Tiesin mitä odottaa sillä olin käynyt kylässä edellisellä reissulla. Muistin miten paikka teki minuun vaikutuksen aitoudellaan ja ilmapiirillään.

Ja eihän tämäkään kylä ollut muuttunut miksikään muutamassa vuodessa, tosin turisteja oli täälläkin näin keväällä vähemmän kuin silloin syyskuussa ja monet liikkeet ja kahvilat nukkuivatkin vielä talviteloillaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kalastajat olivat kuitenkin työn touhussa.....tai tauolla.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävelin ja valokuvasin. Istuin kahvilassa ja kirjoitin.

 

Olin suunnitellut palaavani iltapäivän ensimmäisellä bussilla klo 14.30 takaisin, mutta olin niin ajatuksissani ja leppoisan tunnelman saavuttaneena, että huomasin yhtäkkiä kellon olevan jo 14.45 ja bussin menneen ajat sitten.

 

 

 

 

 

 

 

No, mikäs kiire lomalla on minnekään, seuraava bussi lähtisi klo 16.30. Tilasin siis toisen lasillisen viiniä....

 

 

 

Naoussassa käydessä kannattaa huomata, että Parikiasta tuleva bussi jättää matkustajat satamaan, eräänlaisen pienen kanavan varrelle. Takaisin lähdettäessä bussiin kuitenkin noustaan kylän bussiasemalta joka on satamasta noin 200 metriä eteenpäin siihen suuntaan mihin bussi ajaa matkustajat jätettyään.

 

 

 

 

 

Palattuani takaisin Parikiaan nostin automaatista rahaa ja ostin laivalipun seuraavalle päivälle. Vanhan tutun Paroksen lisäksi tälle reissulle mahtuu yksi uusi saari; Ios. Sinne menee sekä hitaita laivoja, että nopeita katamaraaneja, mutta minä hitaan matkustamisen ystävänä valitsen mielelläni hitaan, ison laivan. NEL LINESin Aqua Jewel lähtisi huomenna klo 13.50 ja lippu Iokselle maksoi 11 euroa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Illalla kiertelin Parikian pienillä kujilla ja näin mitä kauneimman auringonlaskun.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Valitsin sitten illallispaikaksi tavernan jonka ohi olin kävellyt jo monta kertaa. Ohi olin kävellyt lähinnä siksi, että tavernan mainoslause ”Have you tried the rest, now try the best” oli ehkäpä ärsyttävin mainoslause koskaan. No, koska näin keväällä valinnanvaraa paikoissa on aika vähän, päätin voittaa ärsytykseni ja kokeilla paikkaa. Tavernan nimi on Aeoli.

Heti sisään tultuani sain todella ystävällisen vastaanoton, ehkä jopa hieman liian ystävällisen... Sekä tarjoilijan, että paikan isännän hymy tuntui olevan hiukan liian päälle liimattua. No, eipä siinä mitään, katsotaan mihin keittiö pystyy. Pyysin listan, mutta olin jo päättänyt että otan sitä mitä suositellaan.

Minulle suositeltiin kreikkalaisia ruokia, luonnollisesti, joko lammas kleftikoa tai sitten naudanliha-annosta jonka nimi oli beef ”stamnas”. Päädyin lammas kleftikoon, vaikka edellinen kokemukseni kleftikosta oli Zakynthokselta ja ei niin kovin hyvä. Lampaanliha siinä annoksessa silloin maistui suorastaan pahalta. Nyt päätin tilata alkuun valkosipulileipää ihan varmuuden vuoksi sillä jos lampaanliha ei jostakin syystä olisi hyvää, en jäisi kuitenkaan nälkäiseksi.

Odotin ruokaa aika kauan vaikka samaan aikaan kanssani oli tullut vain yksi pariskunta ja kaikki muut muutamat pöydät näyttivät olevan jälkiruokaa vaille valmiita. Silloin ensimmäistä kertaa mieleeni tuli: ”mitähän Gordon Ramsay sanoisi nyt?”. Nauroin ajatukselle, sillä Ramsayn TV-ohjelmat ovat ihan suosikkejani!

Ja sitten valkosipulilleipä viimein tuli pöytään. Sehän oli kuin puolikas pizza! No, en varmasti jäisi nälkää näkemään tänä iltana, kävi miten kävi!

 

 

 

 

 

 

 

Sitten pöytään tuli lammas kleftiko. Mitä ihmettä?! Listassa oli kyllä sanottu että annoksessa on juustoa, mutta että koko pata on ikään kuin gratinoitu juustolla? Kävin annoksen kimppuun ja löysin sisältä mitä mehukkainta ja parasta lampaanlihaa mitä olin koskaan syönyt. Mukana oli myös perunaa, porkkanaa ja herneitä. Kaikki ihanassa liemessä muhineita, mutta järkyttävän juustokerroksen peittäminä. Jouduin ikään kuin kuorimaan sulaneen juustomöhkäleen pois jotta pääsin varsinaiseen ruokaan käsiksi.

 

 

Silloin se pieni gordonramsay istahti olkapäälleni. Kun herra omistaja tuli kysymään onko ruoka hyvää, sanoin suoraan että jos söisin tämän nyrkin kokoisen möhkäleen sulanutta juustoa, saisin luultavasti sydänkohtauksen samoin tein. Ilme omistajan naamalla oli muutaman lantin arvoinen! ”You don´t like cheese?” hän kysyi. Vastasin, että pidän kyllä juustosta mutta kysyin kuuluuko juusto kleftikoon: ”Tekikö äitisi tai isoäitisi kleftikon näin?”. ”Ei, mutta....” Ja sitten sain kuulla luennon siitä kuinka ilman juustokerrosta liha kuivuisi kokonaan ja että kleftiko pitäisi tehdä jo edellisenä päivänä. ”Niinpä!”, sanoin. Ymmärsin kyllä, että paksun juuston alla liha pysyi uunissa mehevänä, mutta kerroin myös että turistina haluaisin syödä kreikkalaisia ruokia sellaisina kuten ne perinteisesti valmistetaan.

Tajusin samalla, että olin sohaissut muurahaispesää. Kreikkalaisen tavernanomistajan arvosteleminen oli luultavasti pahinta mitä voi tehdä, vaikka kauas jo huomaa ettei omistajalla ole mitään tekemistä itse ruuanvalmistuksen kanssa. Keskustelu pysyi asiallisena kyllä, eivätkä äänenpainot nousseet. Kehuin ruuan makua ja lihan mehevyyttä ja painotin, että mielestäni oli vain tyhmää upottaa niin herkulliset raaka-aineet juustoon josta tuli lähinnä liian rasvainen pizza mieleen. Isäntä oli kuitenkin sitä mieltä että minun pitäisi itse mennä keittiöön ja näyttää miten tehdään ”hyvää kleftikoa”. Nauroimme molemmat, mutta isäntä näytti kuitenkin olevan puoliksi tosissaan kommentissaan.

 

 

No, tilanne laukesi ja ilta jatkui mukavimmissa merkeissä. Viereisen pöydän seurueesta suurin osa teki lähtöä mutta paikalle jäi yksi pariskunta juomaan viinipulloaan tyhjäksi. Isäntä halusi tarjota minulle lisää viiniä (pientä hyvittelyn makua kun kuuli että kirjoitan matkablogia ja otin valokuvia?) ja liittyä seuraani istumaan. Ennen kuin ehdin vastata mitään, naapuripöydän pariskunta pyysi minua liittymään seuraansa.

Niinpä otin lasini ja siirryin heidän pöytäänsä, johon myös isäntä istahti hetkeksi. Esittäydyimme ja näin sain tutustua supermukavaan australialaiseen pariskuntaan, Pauliin ja Colleeniin. Paul oli harrastelijavalokuvaaja ja aivan uskomaton tietopankki. Pariskunta oli jo eläkkeellä ja heillä riitti kerrottavaa niin kotimaastaan kuin matkoistaankin. Ilta vierähti siinä mukavasti jutellessa ja tavernan isäntä, Andreas, istui seurassamme.

Kun kleftiko tuli uudelleen puheeksi, Andreas kertoi että se ihan perinteisin valmistustapa olisi seruaavanlainen; pitäisi mennä vuorille ja varastaa sieltä yksi lammas tai karitsa. Sitten kaivaa siellä kuoppa ja laittaa lihat kuoppaan ja peittää kivillä. Sitten vain nuotio siihen päälle, eikä kukaan osaisi epäillä lammasvarkaaksi kun siinä vaan muina miehinä pitäisi nuotiota. Kerroin, että eipä ole rosvopaistit kovinkaan erilaisia teillä ja meillä!

Andreas vaikutti kuitenkin olevan kiinnostunut kertomaan tavernastaan ja esitteli minulle myös varsinaisen kokin. Leikilläni sanoin, että ehkäpä tulen huomenaamulla keittiölle apukokiksi ja siitäkös Andreas innostui. Kerroin, että olen päivällä lähdössä Iokselle, mutta voisin kyllä aamupäivällä poiketa ja tehdä vähän juttua tavernasta blogiani varten. Keittiöön en ehkä kuitenkaan uskaltaisi, tiedän että se on oikeiden kokkien pyhää valtakuntaa.

Toivottelin hyvät yöt niin australialaisille Paulille ja Colleenille kuin koko taverna Aeolin henkilökunnalle ja lähdin naurussa suin nukkumaan.